Alotetaan nyt vaikka siitä, että helmikuun puolessa välissä lähti auto vaihtoon. Sinkkufarmari vaihtui järeämpään wagoniin ja tämän myötä Ronja muutti helmikuun lopulla kotiin. Ja heppa oli kyllä silminnähden tähän ratkaisuun enemmän kuin tyytyväinen. Pääsi taas kavereiden kanssa ulkoilemaan pitkää päivää.
Treenejä jatkettiin ihan normaalisti kunnes alkoi tapahtua.
Hevosrintamalla kevään epäonni alkoi ponin sairastuttua noin viikkoa ennen pääsiäistä kaviokuumeeseen. Se alkoi salakavalasti pikkuhiljaa ennen kuin edes tajusimme mistä on kysymys. Ei muuta kun kipulääke kuuri päälle järeällä annoksella.
Maaliskuun lopulla oltiin taas Ronjan kanssa hyppäämässä ja tunti oli edennyt jo pitkälle ja mennyt oikein hyvin. Lähdettiin vielä tulemaan pientä rataa kokonaisuudessaan. Tulin 5 laukan välille jossa ensimmäisenä oli pysty, siihen tuli pieni hyppy aavistuksen lähelle. Noin kolmannen laukan kohdalla tajusin, että jäädään okserista liian kauas. Ja mun kokemattomuutta kun en tajunnu pienen hypyn jälkeen ratsastaa heti eteen jäätiin okserista kauas. Ja koska Ronja on kiltti heppa eikä kiellä, otti se vielä pienen askeleen, minä olin lähdössä jo hyppyyn. Lensin okserin yli komeassa kaaressa, tipuin suoraan selälleni okserin taakse. No, sanotaanko näin, että alaselkä ei vieläkään ole kunnossa, sen verran sattui...
Loistava pössis hevosten kanssa jatkui huhtikuun puolessa välissä, kun Jonna eräänä maanantai-aamuna soitti että Alma on jalastaan kiinni karsinassa... Great!
Tämän kanssa lähdettiin illan suussa Viikkiin yliopistolliseen hevossairaalaan. Tietenkään Jonna ei meinannut aamulla edes saada eläinlääkäriä paikalle kun hevonen oli saatu karsinasta irrotettua. Viimein paikalle tuli kunnan ell, joka ei edes katsonut haavaa, tuikkasi vaan kipulääkettä ja antibioottia ja antoi lähetteen Viikkiin. Mulla oli tietysti töissä päivä, etten voinut olla poissa. Jonna ja Jussi yrittivät lastata Almaa jo päivällä siinä onnistumatta. Kolmestaan saatiin heppa autoon kun pääsin töistä. Viikissä Alma vietti koko viikon. Onni onnettomuudessa jalasta ei ollut rispaantunut kuin ulomman ojentajajänteen reuna, jänne jolla hevonen ei käytännössä tee mitään. Luukalvo oli ottanut osumaa hieman ja sitä jäätiin jännittämään, että lähteekö haava parantumaan. 50/50 mahdollisuus oli. Pyysin heitä vielä viikon aikana tutkimaan pikkuhepan vatsaoireidensa takia ja se tähystettiinkin, paha vatsahaava... Mikään ei yllättänyt enää. Kotiin Alma haettiin perjantaina ja silloin haava näytti tältä kun se oli putsattu, pelkkää luuta ja jännettä näkyvissä...
Tätä jäätiin hoitamaan. Tukisidepaketti jalasta ja haavan putsaus piti tehdä päivittäin. Luojan kiitos pieni on ollut reipas hoidettava ja antaa tehdä kaikki toimenpiteet nätisti. Kolme viikkoa tapahtuneesta oli kontrolli. Ja röntgen näytti sen mitä pelättiin. Viikin arvonnassa meille napsahti vaihtoehto B. Luukalvo oli ottanut sen verran osumaa, että ei lähtenyt toivotusti parantumaan. Luun etuosassa on nyt n. 5cm pitkä sekvesteri eli irtopala, joka ei anna haavan parantua. Liikalihaa oli myös jonkun verran haavan päälle kasvanut.. Liikaliha poistettiin ja nyt odotetaan kesäkuun alussa olevaa leikkausaikaa jolloin irtopala poistetaan. Vielä sitä ei voinut tehdä, koska irtopala ei ollut riittävän irti luusta. Eikä luuta haluta vaurioittaa. Eli nyt odotellaan ja jatetaan kotihoitoa. Paketti jalassa vaihdetaan nyt joka toinen päivä. Potilas Saarinen sai oman sairastarhan myös...
Jotta tämän kaiken jälkeen ei elämä olisi ollut liian seesteistä alkoi Elsa eläkeläinen myös ontumaan jossain vaiheessa huhtikuun loppua. Sen kanssa kun mennään tässä vaiheessa päivä kerrallaan, vaikka hyvässä kunnossa onkin, niin kyllä tuli taas painoa lisää meikäläisen hartioihin ja leuka painui syvemmälle rintaan, eikö mikään riitä??!! Mulla oli jäänyt onneksi ponilta tulehduskipulääkettä ja eikun eläkeläisen kitaan. En tiedä mikä ontuman teki, mutta se onneksi meni ohi.
Mulla tämä hevostelu vaatii tällä hetkellä todella ponnisteluja. Tästä syystä Ronja on ollut pakkolomalla kuukauden päivät. Ei vaan jaksa eikä huvita. Töissäkin pitää käydä ja sitä rataa. Ja potilaan hoito vie valitettavan paljon voimia, multa. Eniten ehkä henkisesti. Mutta rakentelin niille pikkuvihreän viime viikonloppuna, jotta kesä tulisi edes vähän lähemmäs.
Laitumeen ei vielä päästä, koska potilas Saarinen ei voi jäädä yksin pihaan kun ei saa riehua. Näin se näkee muut omasta yksiöstään. Kerään sille pientä lohdutusvihreää ja muuta pääsevät vihreän makuun tarhassa.
Ja pötköt, mitäs pötköt. Peruskuvioita, lenkkeilyä ja silloin tällöin agsahurvitusta. Kevät-talvella oli upeat kelit ja hankikanto mitä parhain.
Molly on kestänyt kevään kukinnat hienosti ja ollut jopa tallilla. Peetusta on tullut ihan röyhkeä eläkeläinen. Siitä on tullut sellainen iloinen hölmö, vielä enemmän kuin mitä on ollut...
Yritetään jatkaa hurvitus agsailua aina kun aikaa on. Ja peruselämää lenkkeilyjenkera. Uimavesien lämpenemistä odotellessa...
