Ricon olo heikkeni viikon aikana eikä se oikein syönyt enää kunnolla. Tuula vei sen Kouvolaan Sykkeeseen, jossa sen vatsa ultrattiin. Löytö oli pysähdyttävä, kasvain pernassa. Leikkausaika oli tänään. Ja löydökset sen kuin pahenivat ja vaihtoehtoja ei enää jäänyt. Rico nukkuu nyt ikiunta ilman kipuja. :´(
Olo on turhautunut, surullinen ja epätodellinen. Ei olisi ollut Ricon aika, ei vielä. Vielä kaksi viikkoa sitten tehtiin elämämme agitreeni, se paras, se viimeinen. Se oli niin hyvä, että itkin kotimatkalla, onnesta kai.... Vielä keskiviikkona kävin päivällä Ricoa katsomassa ja vähän ulkoiluttamassa pötköjen kanssa. Se oli vaisu, jotenkin luovuttaneen ja väsyneen oloinen, mutta niin reipas itsensä. Mutta sen katseessa oli jotain, mitä en silloin vielä halunnut itselle myöntää.
Olen niin iloinen ja kiitollinen tästä viimeisestä reilusta vuodesta, jonka sain Ricon kanssa viettää. Käsittämätön taistelija, reipas karavaanari kaikkien kaveri, pieni partiolainen. Rico tassutteli niin syvälle mun sydämeen, että nyt sattuu niin lujaa. Heti ensi hetkestä Rico tuntui niin omalta, se joku käsittämätön yhteys mikä vaan syveni. Ei ikinä koskaan ollut huono mieli sen kanssa treenatessa tai kisatessa, se aina teki parhaansa ja jopa yli. Se palvova katse, joka aina kysyi "Mitä sitten tehdään?" Se hiipui liian aikaisin...
"Suru suurempi kuin joku luontain sut veisi pois, olis vain ellei koskaan kohdattu ois..."
