Koiran syvin olemus vol. Molly

No niin, on ollu mietintämyssy päässä Mollyn osalta. Ja päädyin siihen, että Mollyn syvin olemus on melko lähellä Pikku Myytä.


Wikipedia kuvailee Pikku Myytä näin: Pikku Myy sanoo aina hyvin suoraan mitä ajattelee, eikä välitä siitä, mitä muut hänestä ajattelevat, vaan on rohkea ja itsenäinen, jopa itsepäinen. Myyltä on turha salata asioita, sillä hän vaistoaa erehtymättömästi, jos joku yrittää niin tehdä. Hän on myös hyvin utelias. Muumipapan mukaan Myy on rohkea ja päättäväinen. Muumipeikon mukaan Myy tekee kaikkea mitä haluaa ja onnistuu vielä tekemään sen siten, että kukaan ei vastusta sitä.

Niin, Molly oli pennuista se joka kaikessa uteliaisuudessa jäi päästään kiinni rehulaatikoiden taa... Itsenäinen ja itsepäinen ärhentelijä, kertoo selvästi kenestä tykätään ja mitä mieltä ollaan, joka kuitenkin tunkee joka ilta kainaloon nukkumaan. :)

Katsotaanpa laajennetaanko tätä haastetta vielä ulkojäseneen asti. Entinen ulkojäsen olisi muuten niin ollut Risto Reipas. :)

EDIT: Ja siis nythän miä vasta hokasin, että miähän voin myös haastaa tähän haasteeseen, jee! :) Haastankin Terin ja Bellan äipän Sannan tähän mukaan!

Koiran syvin olemus vol. Peetu

Saatiin Pason äiskältä Katilta haaste. Piti miettiä koiran syvintä olemusta... Haasteellista, mutta aloitetaan Peetusta. Siitä mielikuvia tuli aika nopsasti.

Ekaksi tuli mieleen Osku, pallohulluhömelö


Seuraavaksi Peetusta tuli mieleen Nipsu



Näin kuvailee Wikipedia Nipsua: "Nipsu on ahne ja hieman pelkurimainen. Hän on arka, ja niinpä vapaus merkitsee hänelle pelkojen selättämistä. Nipsu lähtee vaihtelevan innokkaasti Muumipeikon ja muiden mukaan seikkailuihin."

Yritetään löytää vielä syvin olemus Mollylle. :)

Kuulumisia

No niin, laitellaanpas vähän kuulumisia taas. Aloitetaan vaikka Pipsa pikkuhirviöstä...

 

 

Pipsa on ihan justiinsa puoli vuotias, kasvanut kyllä, mutta ihan kirppu silti. Ja niin mainio tapaus. se ei varmaan itsekään tiedä onko koira vai kissa. Missä koirat siellä Pipsa. Se osallistuu kaikkeen, ihan kaikkeen. Jopa lenkkeilyyn ja saunomiseen... Lähdin viime viikolla koirien kanssa lenkille ja Pipsa tuli samalla oven avauksella ulos. Ajattelin, että kyllä se pihaan jää, virhe! Se seuraili meitä puolisen kilometriä, säntäili häntä pörröllään pitkin teitä kiipeillen välillä lyhtypylväisiin ja puihin. Oli pakko kääntyä takaisin kotiin kun katti oli edelleen matkassa mukana ja olisi pitänyt mennä isommalle tielle...

 

Siitä on tullut suuri saalistaja jo n. kolme kuukautta sitten...

 

Lisäksi kotipihan puut on kiipeilty latvaan asti ja vauhdilla

 

Koirien menoihin se osallistuu niiden mielestä jo ihan riittämiin asti

 

Peetu on usein väijytyksen kohde...

 

Mollya kohtaan on sentään jonkunlainen kunnioitus, mutta hyvin vähäinen sellainen.

 

Ronja sitten, ollaan päästy hyvin liikenteeseen. Viime viikolla oli saanut tarhassa naarmun oikeaan takajalkaan ja alkoi hieman impparin poikasta kehiä siihen, laitoin sen sulfakuurille. Se ei ontunut ollenkaan, oli muutaman ensimmäisen päivän pahimman turvotuksen ajan hieman jäykkä. On ihanaa ollut päästä ratsastamaan kunnolla ja meillä on ihan fantastinen maastolenkki missä ollaan päryytelty ylämäki laukkaa, jihuu!!! Ja pieniä esteitäkin olen itekseni loikkinut muutamaan otteeseen. Kuvia ei tapahtuneista ole, kun olen aina yksikseni liikenteessä. Mutta eiköhän niitäkin jossain vaiheessa saada. Jatketaan harjoituksia! :)

Synttäripäivä

Rico olisi tänään täyttänyt 8 vuotta, ikävä on edelleen jäätävä!

Väliaikatietoja

Ronja-rintamalta väliaika tietoja... Ronja on kotiutunut hurjan hyvin uuteen talliin, jopa niin hyvin että oli alkanut uudelleen sijoittelemaan itseään viikonloppuna tarhailun osalta... Eli karkasi tarhastaan naapuritarhaan...

Urheilemaan on alettu ja ollaan jo melkolailla säännöllisessä liikunnassa. Kati käy Ronjan kanssa pari kertaa viikossa ja ite sitten hoitelen loput. Satulan kanssa meinasi tulla paniikki, kun se alkoi painamaan Ronjaa. Mutta hätäapu oli onneksi lähellä ja sain tallikaverilta satulan lainaan. Nyt täytyy vaan selvittää onko omalle mitään tehtävissä vai meneekö vaihtoon koko penkki.

Itse olen jopa viime viikonloppuna hömppäillyt puomeja, ehkä me esteisiinkin asti päästään kohta puolin. Ronja sen aloitti jo itse eilen kun oli juoksutuksen jälkeen vapaana maneesissa... Pomppi yksikseen siellä olleita ristikoita... XD Ai kuinka niin verissä se homma???

Tallin pihalla oleva karuselli (= kävelykone) aiheuttaa päällä ollessaan Ronjalle edelleen syvää hämmennystä... :D Täytynee laittaa polle sinne kävelemään, josko loppuisi ihmettely?

Uusia tuulia

No niin, tuon Ricon menetyksen myötä tuli ihan kamala ahdistus. Ahdistus siitä, että tallissa seisoo kiva hevonen, jolla en voi kentän puutteen vuoksi säistä johtuen harrastaa säännöllisesti tai edes millään tapaa järjellisesti. Ja ahdistus myös kun alkoi miettimään uutta pentua. Se ajatus ei tähän kohtaan tuntunut yhtään oikealta. Päätin sitten satsata olemassa oleviin elukoihin ja nyt ensisijaisesti Ronjaan. Olin miettinyt Ronjalle uutta tallipaikkaa, mutta nyt pari asiaa loksahti kohdilleen ja sain sille tallipaikan läheiseltä yksityistallilta, jossa on puitteet kohdillaan.

 

 

Täällä nyt sitten opetellaan elämään... Ja minä voin vaan puudeloida nyt heppaani. Ja kypsytellä ajatusta uudesta koirasta ja agsaamisesta taas tavoitteellisesti. Se kuinka kauan tuo kypsyttely ottaa aikaa, en tiedä...

 

Tallilta löytyy valaistu kävelykone (etualalla), huippuhyvä pohjainen maneesi sekä kenttä. Ja kolmen kilometrin maastolenkki. Jes!

 

Nyt vaan täti kyytiin ja harjottelemaan!

Suru on suuri!

Ei mennyt asiat viime postauksen jälkeen niin kuin ajateltiin...

Ricon olo heikkeni viikon aikana eikä se oikein syönyt enää kunnolla. Tuula vei sen Kouvolaan Sykkeeseen, jossa sen vatsa ultrattiin. Löytö oli pysähdyttävä, kasvain pernassa. Leikkausaika oli tänään. Ja löydökset sen kuin pahenivat ja vaihtoehtoja ei enää jäänyt. Rico nukkuu nyt ikiunta ilman kipuja. :´(

Olo on turhautunut, surullinen ja epätodellinen. Ei olisi ollut Ricon aika, ei vielä. Vielä kaksi viikkoa sitten tehtiin elämämme agitreeni, se paras, se viimeinen. Se oli niin hyvä, että itkin kotimatkalla, onnesta kai.... Vielä keskiviikkona kävin päivällä Ricoa katsomassa ja vähän ulkoiluttamassa pötköjen kanssa. Se oli vaisu, jotenkin luovuttaneen ja väsyneen oloinen, mutta niin reipas itsensä. Mutta sen katseessa oli jotain, mitä en silloin vielä halunnut itselle myöntää.

Olen niin iloinen ja kiitollinen tästä viimeisestä reilusta vuodesta, jonka sain Ricon kanssa viettää. Käsittämätön taistelija, reipas karavaanari kaikkien kaveri, pieni partiolainen. Rico tassutteli niin syvälle mun sydämeen, että nyt sattuu niin lujaa. Heti ensi hetkestä Rico tuntui niin omalta, se joku käsittämätön yhteys mikä vaan syveni. Ei ikinä koskaan ollut huono mieli sen kanssa treenatessa tai kisatessa, se aina teki parhaansa ja jopa yli. Se palvova katse, joka aina kysyi "Mitä sitten tehdään?" Se hiipui liian aikaisin...

       "Suru suurempi kuin joku luontain sut veisi pois, olis vain ellei koskaan kohdattu ois..."